John Maus on aina ollut jonkinlainen musamaailman ristiriitainen, rönsyilevä outolintu – lofihtavan, kokeellisen syntikkapopin kuohuissa kylpevä professori, joka ehkä mutisee jotain, huutaa mielipuolena ja sitten jälleen pysähtyy hetkeksi hengittämään. Ääniwallin keikka ei poikennut tuosta maineikkaasta tavasta.
Setti alkoi tunnusomaisen jännittyneesti. Maus seisoi lavalla kuin huojumaton pilarikivi, mutta musiikin alkaessa jokainen sävel tuntui laukaisevan hänen kehostaan yllättäviä purkauksia. Alkuun nähtiin hänen tutuksi tullutta puoli-hengittämätöntä liikehdintäänsä, jossa minimalistinen koreografia venyy eeppisiin eleisiin – kuin täysin hallitsemattomaan tilaan. John Maus näyttää ja kuulostaa usein siltä, että hänen mielensä haluaa repiä hänet kappaleiksi; Ääniwallin lavalla tämä repeäminen oli lähes käsin kosketeltavaa.
Kappaleet kuten The Combine ja Bennington vetivät ainakin minut yleisön puolella niin sanotusti pimeälle puolelle – siinä määrin, että oli hankala sanoa, oliko tilaisuus minulle konsertti vai jonkinlainen kollektiivinen terapiaistunto. Omat suosikkibiisini, Rights For Gays ja Maniac, puski Maus pihalle nostaen ja laskien ääntään kuin tuomiopäivän saarnaaja syntikkasaundien täyttäessä Ääniwallin huumaavalla täyteläisyydellä.
Ääniwallin intiimi ympäristö toimi oivallisesti Mausin post-apokalyptisen energiailmeen kankaana. Tilassa ei ollut pakopaikkoja, ei ylimääräistä tilaa tai mahdollisuutta vetäytyä. Tuo sähköinen yhteys, jota Maus pitää yllä juuri läsnäolonsa kautta, tuntui lähes käsittämättömältä – vähän kuin katsoisi, kun joku yrittää kanavoida eksistentialismin tuskan musiikin kautta ja onnistuu siinä uskomattoman hyvin, juuri olemalla täysin “rikki.”
Keikan jälkeen yleisö horjui ulos Ääniwallista kuka missäkin mielentilassa. John Maus on artisti, jonka keikka on paitsi esitys myös kokemus, jotain, joka tuntuu painavan ainakin omaa rintaani vielä viikkojakin jälkikäteen. Tällä kertaa Helsingin lavalla hänen raivonsa, surunsa ja absurdinsa sulautuivat yhteen ainutlaatuisen hypnoottisella tavalla. Sitä ei voi sanoin oikeastaan selittää ilman, että se kuulostaa vähäpätöiseltä. John Maus Ääniwallissa oli siis enemmän kuin pelkkä keikka.
IN ENGLISH
John Maus is a paradoxical oddity in the music world. He is a professor bathed in the lo-fi, experimental synth-pop waves. He mutters something and screams like a madman. Then he pauses again and breathes with us. The show at Ääniwalli didn’t stray from his renowned form, diving deep into the core of his performance-art mystique.
The set began with Maus’s characteristic tension. He stood on stage like an immovable pillar. As the music started, each note seemed to trigger unexpected bursts of energy from his body. We saw his familiar, half-breathless motions, where minimalist choreography stretched into epic gestures—bordering on a state of total abandon. John Maus often looks and sounds like his mind is trying to tear him apart. This fracture was almost tangible on the Ääniwalli stage.
Songs like The Combine and Bennington pulled me to the so-called dark side. They pulled the audience there as well. I couldn’t tell if this was a concert or some kind of collective therapy session. My personal favorites, Rights For Gays and Maniac, featured Maus raising and lowering his voice like a doomsday preacher. Synthesizers filled Ääniwalli with a mesmerizing density.
Ääniwalli’s intimate setting worked perfectly as the canvas for Maus’s post-apocalyptic energy. There were no escape routes, no extra space, no way to pull back. That electric connection, which Maus sustains purely through his presence, felt almost beyond comprehension. It was like watching someone channel existential anguish through music. He succeeded stunningly by precisely being “broken.”
After the show, the audience staggered out of Ääniwalli, each of us in a different state of mind. John Maus is an artist. His show is not only a performance but also an experience. It presses on your chest for days, maybe weeks afterward. This time on Helsinki’s stage, his fury, sorrow, and absurdity created a uniquely hypnotic blend. This was in a way that, if put into words, would risk sounding trivial. John Maus at Ääniwalli was, hence, more than just a gig.
manykissis.blog 