On keikkoja, jotka jäävät mieleen, ja sitten on keikkoja, jotka sukeltavat sydämeen loppuelämäksi. Helsingin Savoy-teatterissa 12.10. koen jälkimmäisen, kun lavalle nousee Ronn Moss, the one and only Ridge Forrester, mun teini- ja nuoruusvuosien superidoli. Edelleenkin kiivaasti fanitan.
Ja nyt: hän on siinä. Ihan livenä. Kitara sylissä.
Taju meinaa oikeasti lähteä.
Hollywoodia, charmia ja täysi läsnäolo
Savoyn keikka alkaa ilman turhaa draamaa. Ronn vain astelee lavalle, aina yhtä karismaattisena, hymyillen ja tarttuu kitaraan. Hänen olemuksensa on koko keikan ajan rennon itsevarma ja silti lämmin, kuin olisi tullut kotiin. Ja kotoisalta tuntuu olo siinä eturivissä keikasta nautiskellessakin. Olohuonemainen, intiimi ja sielua halaileva tunnelma.
Ronn kysyy iloisesti yleisöltä: “How are you doing?” Ennen kuin ehdin edes miettiä, suustani pääsee kirkas huudahdus: “Tutto bene!” Hän naurahtaa: “Ah, we have an Italian here too!” Ja siinä hetkessä — kyllä, Italia connection strong! Sielu huutaa, että nyt pitäisi hihkaista takaisin, että mulla on italialainen kumppani, eli olen vähän niin kuin puoliksi italialainen, Puglian maisemat minulle kuin toinen koti ja niin edelleen, mutta ujous voittaa ja jään hymyillen hiljaa.
Mutta se Ronnin ääni, se sama pehmeän matala ääni, joka on soinut tv-ruuduissa vuosikymmeniä, täyttää salin. Se on upeaa kuultavaa. Nyt mikään ei tunnu käsikirjoitetulta, vaan aidolta.
Kitarat ja suomalainen bändi
Ronnin taustabändi, kitaraa soittava Janne Halonen ja koskettimilla taituroiva Lasse Piirainen, tuo esitykseen maanläheistä, melkein rosoista charmia.
Kokonaisuus toimii täydellisesti: Ronnin amerikkalainen smoothius ja suomalaisten muusikoiden lämmin, rauhallinen energia löytävät yhteisen rytmin.
He soittavat kuin olisivat tehneet sitä aina yhdessä ja ehkä juuri se tekee keikasta niin vilpittömän.
Kun vuosikymmenet sulavat hetkeksi pois
Tämä ei tunnu pelkältä konsertilta vaan jonkun sortin aikamatkalta.
Kun Baby Come Back lähtee soimaan, alkaa pienesti itkettämään.
Yhtäkkiä olen taas se 90-luvun teini, joka istuu telkkarin ääressä ja miettii, että Ridge Forrester on maailman täydellisin mies.
Ja nyt se sama mies seisoo lavalla, ei tv:n kautta, vaan oikeasti.
Ja laulaa. Omia ja coverbiisejä.
Ja hymyilee yleisölle.
Se on melkein liikaa.
Aidosti läsnä
Ronn Moss ei yritä olla mitään muuta kuin on.
Hän ei tarvitse suurta show’ta, efektejä tai koreografiaa.
Riittää, että hän seisoo, soittaa ja kertoo tarinoita elämänsä varrelta ja yleisö on mukana jokaisessa sanassa.
Ja tarinoita, kuvia ja videoklippejäkin riittää, nimittäin Kauniiden ja rohkeiden ajoista, kun koko maailma huusi Ridgeä nimeltä. Me huutoäänestämme yleisössä, että Brooke vai Taylor, ja Ronn nauraa kuin olisi palannut suoraan Forresterin olohuoneeseen.
Hän kertoo myös Player-bändin vuosista ja muistelee lisäksi elokuviaan. Hard Ticket to Hawaii -leffa saa yleisön huokailemaan – osan nostalgian vallassa, osan silkasta hämmennyksestä.
Kun Moss siirtyy puhumaan tulevasta westernistään Tex McKenziestä, hän suorastaan syttyy; sellainen pilke silmäkulmassa, että tekisi mieli nousta seisomaan ja taputtaa pelkästä intohimosta elämää kohtaan.
Ja sitten vielä Surprise Trip, italialaisyhteistyönä tehty leffa. Elokuva on kuvattu Italian Puglian auringon alla, mukana legendaarinen italialaisnäyttelijä Lino Banfi ja muuta sellaista mindblowing-osastoa.
Yksi koskettavimmista hetkistä on, kun hän esittää kappaleen, jonka on tehnyt edesmenneelle siskolleen. Hän on selvästi liikuttunut, ja koko sali pidättää hengitystään. Jonkun hetken päästä, kuin merkiksi jostain näkymättömästä, hänen vesipullonsa lentää kaaressa pöydältä lattialle. Kiipparisti juoksee nostamaan sen, ja Ronn katsoo hämmentyneenä — hän itse on kaukana pullosta. Sanoisin, että ehkä siskon henki kävi moikkaamassa.
Ronn Mossin läsnäolossa on karismaa ilman yrittämistä. Se on sellaista rauhallista, charmikasta energiaa, joka saa koko salin milloin hiljenemään, milloin ilosta kiljahtelemaan.
Ilta, joka jää mieleen
Keikan jälkeen kellun euforisessa olotilassa. Olen saanut vihdoinkin nähdä ja kuulla oman idolini näin läheltä.
Savoyn lavalla ei ole saippuasarjatähti, vaan artisti, joka kantaa mukanaan koko elämänsä sävyjä.
Ja minä, fanityttö jo ysäriltä lähtien, olen onnesta sekaisin.
manykissis.blog 