Näin Peachesin ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa Jyväskylän Jyrockin pienellä lavalla. Se oli niitä hetkiä, jolloin ymmärtää heti: tässä on artisti, joka ei vain esiinny vaan ottaa tilan haltuun. Jo silloin oli selvää, että lavalla seisoi joku täysin omassa kategoriassaan. Sydän varastettiin saman tien.
Peaches nousi 2000-luvun alussa eräänlaiseksi electroclashin kulttihahmoksi. Albumit kuten The Teaches of Peaches ja Fatherfucker tekivät hänestä artistin, joka yhdisti klubimusiikin, punkin, queer-estetiikan ja seksuaalisen provokaation tavalla, jota ei ollut juuri kuultu tai nähty aiemmin. Hänen musiikkinsa oli samaan aikaan raakaa, hauskaa, poliittista ja täysin häpeilemätöntä. Peaches ei koskaan pyytänyt lupaa olla äänekäs, seksuaalinen tai outo. Hän vain oli.
Ja nyt, yli kaksi vuosikymmentä ja muutama julkaistu albumi myöhemmin, tulee No Lube So Rude. Ja mitä tapahtuu?
Peaches on edelleen täysin liekeissä.
Levyn biitit ovat raskaita ja minimalistisia: bassot jyrisevät, syntikat purevat ja groove on niin tiukka, että se tuntuu melkein fyysisesti kehossa. Peaches on aina osannut rakentaa kappaleita, jotka ovat samaan aikaan klubikamaa ja performanssitaidetta. No Lube So Rude kuulostaa siltä kuin hän olisi kerännyt kaikki uransa vahvuudet ja puristanut ne yhteen pakettiin.
Ja sitten on tietenkin Peaches itse. Hänen karismansa on jotain, mitä ei voi opetella. Hän on yksi niistä harvoista artisteista, jotka pystyvät tekemään jotain yhtä aikaa törkeää, älykästä ja vapauttavaa. Seksuaalisuus hänen musiikissaan ei ole vain shokkiefekti. Se on poliittinen ele, vallanotto, muistutus siitä että keho ja halu kuuluvat meille. Feministi vailla vertaa.
Se mikä tekee tästä levystä erityisen vaikuttavan on se, että Peaches ei kuulosta nostalgiselta. Hän ei toista menneitä temppuja. Sen sijaan hän kuulostaa artistilta, joka on edelleen täysin hereillä, edelleen valmis potkimaan rajoja ja edelleen nauttimassa jokaisesta sekunnista.
Monet artistit menettävät teränsä vuosien varrella. Peaches taas tuntuu vain terävöityvän. Hänessä on edelleen sama energia kuin silloin Jyrockissa: tunne siitä, että joku tulee, ottaa tilan ja ravistelee koko huonetta.
Kuningatar. Performanssitaiteilija. Provokaattori.
Ja ennen kaikkea artisti, joka tekee musiikkia täysin omilla ehdoillaan.
She still got it.
IN ENGLISH
Peaches: No Lube So Rude (2026)
I first saw Peaches in the early 2000s on the small stage at Jyrock in Jyväskylä. It was one of those moments when you immediately realize: this is an artist who doesn’t just perform. She takes over the space. Even then it was obvious that someone completely in her own category was standing on that stage. My heart was stolen instantly.
In the early 2000s, Peaches emerged as something of a cult figure in electroclash. Albums like The Teaches of Peaches and Fatherfucker established her as an artist who fused club music, punk, queer aesthetics, and sexual provocation in a way that had hardly been heard or seen before. Her music was raw, funny, political, and completely unapologetic all at once. Peaches never asked permission to be loud, sexual, or weird. She simply was.
And now, more than two decades and several albums later, comes No Lube So Rude.
And what happens?
Peaches is still absolutely on fire.
The beats on the album are heavy and minimal: the bass rumbles, the synths bite, and the groove is so tight it almost feels physical in your body. Peaches has always known how to build tracks that are simultaneously club bangers and performance art. No Lube So Rude sounds like she has gathered all the strengths of her career and compressed them into one powerful package.
And then, of course, there’s Peaches herself. Her charisma is something that can’t be learned. She’s one of those rare artists who can create something that is outrageous, intelligent, and liberating all at once. Sexuality in her music is not just shock value. It’s a political gesture, a claim to power, a reminder that our bodies and our desires belong to us. A feminist in a league of her own.
What makes this album particularly impressive is that Peaches doesn’t sound nostalgic. She’s not repeating old tricks. Instead, she sounds like an artist who is still fully awake, still ready to kick boundaries, and still clearly enjoying every second of it.
Many artists lose their edge over the years. Peaches, on the other hand, seems only to sharpen hers. She still carries the same energy she had back at Jyrock: the feeling that someone walks into the room, takes over the space, and shakes the whole place up.
Queen. Performance artist. Provocateur.
And above all, an artist who makes music entirely on her own terms.
She still got it.
manykissis.blog 