(Tämä rakkauspsykoottinen horinani on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 22.8.2015.)
Raastavan rakkauden Heartagram-planeetalla virtasivat vahvat tunteet – ja hiki.
Bändirakkauksia tulee ja menee. HIM-rakkaus on tullut elämääni jäädäkseen. Intensiivinen tykkäilyni alkoi vuonna 1997. Olen käynyt kyttäämässä bändin keikkoja Lontoossa, Virossa, Suomessa – en edes tiedä, kuinka monta kertaa. Villevalotus on niin oleellinen osa minua, etten pystyisi kuvittelemaan eläväni ilman tuota sydäntäni läikähdyttävää lisämaustetta.
Maailmanmainetta runsaasti niittänyt HIM ei ole lähivuosina juurikaan suomalaisilla klubeilla soitellut. Nyt yhtye kuitenkin ilahdutti fanejaan pienimuotoisella elokuisella klubikiertueellaan Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa. Onnekkaita olivat he, jotka ehtivät lippunsa ostamaan, keikat kun myytiin jälleen kerran ennätysajassa loppuun.
Keikkapaikalle Turun Klubille on saapunut paljon monen ikäisiä naisia, mutta näyttää yleisöstä löytyvän jonkun verran myös miekkosia. Hiki virtaa jo ennen keikan alkamista. Perhoset lepattelevat vatsanpohjassani ja vaikka missä. Lavalle tallustelee HIM-bändikaarti, eli kitaristi Mikko “Linde” Lindström, basisti Mikko “Mige” Paananen, kosketinsoittaja Janne “Emerson Burton” Puurtinen sekä bändin tuore rumpali Jukka “Kosmo” Kröger. Sitten räjähtää! Yhtyeen laulaja ja suvereeni keulahahmo Ville Hermanni Valo astahtaa lavalle. “IIIIIK!!!!” huudamme kurkkusuorana. Annan itselleni luvan antautua Valon vietäväksi ja unohtaa kaiken muun. Tätä rakkaudellista palvontaa saankin harjoittaa parisen tuntia melkoisessa hittikimaravirrassa.
Ville Valon lavakarisma on aina ollut vertaansa vailla. Uransa alkuaikoina punaviinipullo jos toinenkin sujahti lavalla hänen nieluunsa suuren savukemäärän kera. Tuhansien kieltojen maassamme noiden nautintoaineiden siemailu lavalla ei taida olla enää kovinkaan suotavaa, mutta ilman vinkkua ja röökiäkin hänen vähäeleinen esiintymisensä vangitsee. Hänen jokainen keinahtelemansa liikahdus tihkuu seksiä, kuten myös kasvojensa ilmeet hänen luritellessaan raastavia rakkaustarinoita. Valon ääniskaala on vertaansa vailla; milloin mies karjuu kuin kovin kuolometallimörssäri konsanaan, milloin taas hänen pehmeä äänensä hyväilee korviamme silkkisellä otteellaan.
Lavalla vaikuttaa olevan leppoisa, suorastaan leikkisä tunnelma. Siinä missä kosketinsoittaja ja rumpali jäävät taustalle, varastavat basisti Mige ja kitaristi Linde aika ajoin show’n. Mikäpäs siinä. Ammattitaitoista, upean kuuloista yhteissoittoa ja äärimmäisen viihdyttävää lavalla teutarointia. Keikka on kokonaisuudessaan tiivistunnelmainen. Välispiikit jäävät vähiin, antaa musiikin puhua!
Musisointi pyörähtää käyntiin ilman sen kummempia seremonioita Buried Alive By Love -hitin tahtiin. Tuntuu uskomattomalta olla näin intiimissä klubitilanteessa suurimman idolini esiintyessä vain muutaman metrin päässä. Onko tämä edes tottakaan?
Heti seuraavaksi kuultu Poison Girl nostattaa pikkuisen itkutuhrua silmiini. The Kiss of Dawn ei ole minua kappaleena juurikaan säväyttänyt, mutta nyt sen kuullessani sähköä virtaa kroppaani. Eipä ole ennen myöskään perusrenkutuksena pitämäni Pretending minua suuremmin hetkauttanut – nyt on turha edes yrittää teeskennellä, ettenkö tätäkin rakastaisi. Olenko seonnut? Kappaleet Into the Night, Killing Loneliness ja Scared To Death menevät tuossa samassa huumassa.
Sitten vaivun rakkausmetallipsykoosiin, kun Your Sweet 666 ja Join Me in Death kajahtavat ilmoille. Viimeistään tässä vaiheessa Klubi muuttuu tummanpuhuvan rakkauden taikaplaneetaksi. Tämän jälkeinen rokkiviisu Bleed Well tanssituttaa vimmatusti. Bändi ei anna yleisölleen armoa, vaan jatkaa rakkaudellista ravisteluamme biisien In Joy and Sorrow, All Lips Go Blue, The Sacrament sekä Rip Out the Wings of A Butterfly tulvahtaessa korvillemme.
“What a wicked thing to do, to let me dream of you”, lauleskelee Valo Chris Isaak -coveria Wicked Game tietäen, että hän saa juuri nyt usean paikalla olleista lakoamaan polvilleen – ainakin henkisesti. Kuinka sopivaa, että tätä seuraavat kappaleet Heartkiller, Heartache Every Moment ja Tears On Tape. Huh, voisinko jo hetken hengähtää? Enpä näköjään, sillä Right Here in My Arms ja The Funeral of Hearts jatkavat tätä tuhannen hitin putkea. Sitten se tulee: When Love and Death Embrace ja iso itku. Kauneinta. Voisin nyt kuolla onnesta. Vaan onneksi en, sillä encorena paukahtaa vielä täydellinen loppurytistys, Billy Idol -cover Rebel Yell. Poistuin keikkapaikalta, kiitos ja moi.
manykissis.blog 