8.5.2015
KLASARI ON MUN RITALIINI
En ehkä kutsuisi itseäni adhd-naiseksi, mutta levoton ihminen olen, kuten tutut tietävätkin. Lääkityksenä levottomuuteeni toimii äärimmäisen hyvin klasari (klassinen musiikki). Helsinki on klasarikonserttien aarreaitta. Esimerkiksi Sibelius-Akatemia järjestää ilmaisia/puoli-ilmaisia tapahtumia todella aktiivisesti, lähes päivittäin. Suosittelen just sulle! Sibelius-Akatemian tapahtumat
Voisi kuvitella, että rankan työviikon jälkeen perjantaina kirmaisin lähimpään kapakkaan nollaamaan pääni millä tahansa litkulla, vaan minäpä menenkin Temppeliaukion kirkkoon klasarikonserttiin. Yleensä istun näissä tilaisuuksissa yksin, mutta nyt rakas frendini lähtee mukaan. Ihanaa! Ei tarvitse yksin kirkkoon friikkinä astella, vaan nyt meitä on kaksi – kirkkokansa mollottaa suu auki parvelle sipsuttelemistamme.
Konsertissa esiintyvät pianotaiteilija Ralf Gothóni ja Sibelius-Akatemian kamarimusiikin opiskelijaensemblet (Ralf Gothónin kamarimusiikin mestarikurssin päätöskonsertti) soittaen Mozartia ja Dvorákia. Ihan ilmaiseksi!
Monesti kyynelehdin vuolaasti klasarikonserteissa, mutta nyt ensimmäinen puoliaika menee aivan pilalle. Ritaliiniannokseni antaa odotella itseään, koska minua niin kovasti pissattaa. Ja sitten yskittää. Yritän pidätellä yskimistäni, koska pelottaa, että pisut lirahtaa housuun. Mutta ne nuoret soittajat, voi miten suloista katseltavaa! Elämä edessä, posket innosta punakkana soittamassa kauniita säveliään (pääosin pianolla ja viuluilla).
Toinen puoliaika lennättää minut jollekin tunnevuorelle. Välistä kropassani laukkaavat kylmät väreet, välistä pitää nieleskellä itkua. Taidan jossain vaiheessa melkein myös hymyillä. Koko ajan mielessäni vilistelee kohtauksia Teuvo Tulion leffoista. Rakastan Tulion tuotantoa. Tietenkin päässäni alkaa soimaan Regina Linnanheimon silmät. Apua! Saan onneksi jukeboksini hiljenemään ja antaudun klasarihurmokseen. Mielettömän hieno kokemus, kun aika ja paikka katoavat. Ritaliinitankkaus suoritettu.
HOLESTA NÄIN MÄ HELENAN KASVOT
Rakastan kontrasteja. Monesti yhdistänkin samaan iltaan klasarikonsertin ja jonkun sorttisen rokki- tai punkkikeikan. Linnunlaulu-mutkan kautta suuntaan kinttuni kohti Lepakkomiestä The Splitsin levyjulkkarikeikalle.
Olen lyhyt ja se tuottaa taas kerran suuria ongelmia keikkatilanteissa; olen vaarassa tallautua muiden alle ja harvemmin myöskään näen mitään. Kapakka on tupaten täynnä, joten ei ole toivoakaan nähdä bändiä. Vääntäydyn kuitenkin sellaiseen kohtaan, josta pystyn pienestä reiästä kyttäämään Helenan kasvoja. Täydellistä!
Kiinnitän huomioni erityisesti laulaja Kitin ääneen. Mitä, onko lavalla Courtney Loven ääniklooni? Kuumat, riipaisevat voksut saavat ihoni kananlihalle, tosin supervetävän kuuloista on soitanta kokonaisuudessaan. Eipä ihme, että ihmismeressä myrskyää. Jengi sekoaa.
Muistan joskus lukeneeni, että The Splits perustettiin vitsillä. Nyt on vitsit vitsailtu. Omani – ja havaintojeni mukaan yleisössä lähes kaikkien muidenkin – garage punkin riivaamat perät heiluvat intensiivisen jytkytyksen tahtiin. Tällaisia ovat keikat parhaimmillaan!
Helena oot mun idoli.
❤
Kuuntelin kirjoitellessani Pentagramia.
manykissis.blog 