Jäin valopallokoukkuun

Värien ilotulitusta, ihmeellistä liikehdintää ja tenhoavaa musiikkia yhdistävä massiivinen Large Pendulum Wave -valotaideteos herätti talvesta tahmean torsoni.

Lux Helsinki on vuosittain tammikuun alussa Helsingissä järjestettävä valotaidetapahtuma. Tänä vuonna päätapahtumapaikkana on Kansalaistorin ja Etu-Töölön ympäristö, eli kotihoodini. Mahtavaa! Tutkailtuani tarkemmin tapahtumakarttaa huomaan, että taideteos Large Pendulum Wave tulee sijoittumaan aivan kotitaloni edustalle Nervanderin puistikkoon. Kyseessä on hollantilaisen Ivo Schoofsin luoma suuri kineettinen taideteos, joka koostuu viidestätoista eri mittaisesta heilurista, joiden päissä roikkuu hurmaavan näköisiä valopalloja. Teoksen heilurit päästetään irti yhtä aikaa. Jokainen heilureista liikkuu omaan tahtiinsa ja omalla radallaan. Tuo liike perustuu täysin painovoimaan, moottoreita ei käytetä.  Teos on kiertänyt ympäri maailmaa ja Helsinkiin Schoofs on suunnitellut omanlaisensa version.

Musiikkina kuullaan mm. hypnoottinen elektrojunkutus, suomalaisen ❤ Op:l Bastardsin  Scorpius ❤ . ”Wau, saattaa olla, että jokunen kerta täytyy tämän valotaiteen äärellä piipahtaa”, tokaisen miekkoselleni. Kumpikaan meistä ei tässä vaiheessa osaa edes aavistaa, millaiseen koukkuun nuo Nervanderin puistikossa viehkosti viuhuvat transsivalopallot minut vielä saavat.

Torstai 3.1.2019

Saavun töistä kotiin. Nervanderin puistikon on täyttänyt suurehko rakennelma. Upeaa, Large Pendulum Wave pönöttää nyt kotini vieressä kaikessa kauneudessaan. Näyttävät testailevan teoksen toimivuutta. Eikä aikaakaan, kun Scorpius jo soi. Ja pallot suhahtelevat ilmassa sinne tänne välittämättä paskaakaan puistikon ympärillä nyrpistelevistä etutöölöläisistä. Tuo monia värejä, ihmeellistä liikehdintää ja tenhoavaa musiikkia yhdistävä massiivinen valotaideteos herättää talvesta tahmean torsoni. Ja sisuksissani leimahtaa lämpö. Alkaisipa valotaidetapahtuma jo!

Perjantai 4.1.2019

Minut valtaa kihelmöivän jännittynyt olo. Se sama tunne, jonka koin jouluaaton aattoina pienen pienenä lapsena. Untakaan en meinaa illalla saada, kun odotan niin kiivaasti huomista, jolloin Lux Helsinki -tapahtuma starttaa. 

Lauantai 5.1.19

Herään jo aamuvarhain. Käyn Lidlissä. Tulen kotiin. Käyn kirjastossa. Tulen kotiin. Käyn suihkussa. Laulan karaokea. Meikkaan naamani. Kello matelee. Sitten koittaa kello 17 ja Lux Helsinki -tapahtuma alkaa. Kauhea pakkanen! En välitä siitä. Kiertelen katsomassa supervauhdikkaasti kotini lähistölle sijoitettuja valotaideteoksia. Kipaisen Postitalolla sekä Kiasman, Musiikkitalon, Finlandiatalon ja Kansallismuseon pihamaalla. On täysikuuta sun muuta. Superpaljon ihmisiä. Näpitkin jäässä, kun yritän kuvata valotaidetta. 

Kliimaksin hetki on käsillä. Olen saapunut Nervanderin puistikkoon valopallojen loisteeseen. Näyttää oudolta, kun yleensä aina autiossa puistikossa velloo nyt runsas ihmismeri. Tuijotan Large Pendulum Wavea välittömästi transsahtaen. Ei mene kauaa, kun kurkkuuni jo hiipii pikkuitku. Mykistävän kauniit pallot heiluvat välkkyen eri väreissään ja saavat minut tunteelliselle tuulelle. Taide-esitys koostuu eri osista ja kestää kaikkinensa vajaat puoli tuntia. On asiaa atomipommista ja kitarariffit raikaa, kuullaan aaltojen pauhua ja tulen rätinää, ukkostakin. Ja Op:l Bastardsin Scorpius. Valoteemat vaihtuvat ja pallojen liikeradat elävät musiikin mukana. Vietän pihalla tovin jos toisenkin, kunnes menen kotiin lämmittelemään. Musiikki kantautuu hyvin selkeästi sohvalleni ja tekee kinttuni levottomiksi. Mitä järkeä on löhöillä sisätiloissa, kun voin kävellä rappukäytävän kautta pihalle ja nauttia uniikista valotaiteesta? Sukeltaudun Nervanderin puistikkoon uudemman kerran. Tämä vasta on luksusta! Silmäni porautuvat valopalloihin, päässäni säkenöi. En kiinnitä mitään huomiota minua ympäröivään ihmismassaan. Valot sammuvat kello 22 ja kömmin kotiin. Kyttään kauhistuttavaksi kerrotun Bird Box -leffan Netflixistä. Katson elokuvassa viliseviä silmät sidottuja henkilöhahmoja leppoisa hymy huulillani.  Normaalisti kiljuisin. Oloni on nyt seesteisen valopallohuuruinen. Mikään ei tunnu minua hetkauttavan. 

Sunnuntai 6.1.19

Herään keskipäivän aikaan ja nenäni on hennosti tukossa. Olen tainnut paleltua eilen pakkasessa teutaroidessani. Etu-Töölössä vallitsee täysi hiljaisuus. Tuntuu omituiselta. Olen jo tottunut pusikosta kantautuviin valofestivaalin ääniin. Kello lyö 17. Tuijotan ikkunasta ulos. Valopallot alkavat heilua. Scorpius soi. Ihmisiä virtaa Nervanderin puistikkoon. Juoksen itsekin ulos. Tuijotan taideteosta silmieni pupillit laajentunteina.  Tankkaan valoenergiaa. Käyn kotona lämmittelemässä. Livahdan jälleen ulos taikamaiseen pallomaailmaan. Menen takaisin kotiin katsomaan jotain sarjamurhaajadokkaria Netflixistä. En pysty keskittymään, vaan syöksyn takaisin pihalle. Nautiskelen valoshow’sta sydän läpättäen. Alan vaipua viehättävään transsitilaan. Kuluu tunti. Kello lyö 22. Puistikko hiljenee. Kävelen kotiin ja nyyhkytän ilosta.

Maanantai 7.1.19

Saavun töistä. Kääntyessäni kotikadulleni jo psykedeeliseksi sulosoinnuksi korvissani muotoutunut Scorpius tempaisee minut jälleen hellään syleilyynsä. Ah. Hivuttaudun puistikon uumeniin ja vaivun aivan vaivattomasti valopallohypnoosiin. Käyn kotona. Syön. Scorpius-kappaleen bassot tärisyttävät asuntoni ikkunaa. Menen takaisin ulos. Tuijotan palloja. Kahvitaukoilen kotona Lux-musiikin pauhatessa taustalla. Menen takaisin ulos. Touhussani alkaa olla häivähdys hulluutta. En välitä. Palelee. Laukkaan takaisin sisätiloihin. Olen levoton. Painelen takaisin ulos katsomaan valottelua. Pallot alkavat vilkkumaan silmissäni sangen happoisin ottein. Silmäni tuntuvat utuisilta. Silti vain tuijotan. Ja tuijotan. Mieleni ja ruumiini irtaantuvat Etu-Töölöstä ja tästä todellisuudesta. Valoshow päättyy tänä iltana upeaan väritykittelyyn. Olen haljeta onnesta. Tähän voisi tottua. Mietin jo paniikissa Luxin jälkeisiä päiviä. Kuinka ne kestän? Kello lyö 22. On aika kotiutua. 

Tiistai 8.1.19

Vaikeuksia herätä aamulla. Päässäni jyskyttää. Tuntuu, kuin olisin humputellut monta päivää putkeen. Voiko liiallisesta Luxin kulutuksesta tulla krapula? Päivän mittaan oloni kohentuu. Istuessani työpäivän jälkeen metrossa kohti Kamppia, mantraa mieleni jo kolmea sanaa: kohta näen valopallot. Kohta näen valopallot. Kohta näen valopallot! Kirmaan Nervanderin puistikkoon. Tuijotan palloja. Valonarkkailen kuin viimeistä päivää. Ehkä tällä annostuksella kaamoskoomani katoaa. Menen kotiin katsomaan televisiosta Emmerdalen. En pysty keskittymään. Syön äkkiä jotain ja painelen takaisin valotaiteen värittämään ihmemaahan. Sataa lunta. Valottelu näyttää nyt jotenkin erilaiselta, kirkkaammalta ja suorastaan satumaiselta. Vaivun trippitilaan. Katselen valoshow-kokonaisuuden alusta loppuun monen monta kertaa, kunnes havahdun ja lähden kotiin lämmittelemään ja kuivattamaan lumesta kastunutta takkiani. Kotona en enää juurikaan huomioi Lux-musiikkia. Joko volyymit ovat pienemmällä, tai korvani ovat tottuneet tuohon taustaääneen. Kello tikittää ja minulle tulee pakottava tarve lähteä jälleen ulos valopalloilemaan. Kello lyö 22. Tallailen takaisin kotiin.

Keskiviikko 9.1.19

Herään kymmentä vaille seitsemän. Laitan kahvit tulille. Puen vaatteet äkkiä päälleni ja marssin ulos. On Lux Helsinki -tapahtuman viimeinen päivä ja klo 7-9 poikkeuksellisesti valoshow-aamu. Minä tarvon yöllä sataneen lumimeren läpi Nervanderin puistikkoon katsomaan leijuvia palloja. Paikalla ei ole ketään muuta, eli saan narkata valoantia ylevästi yksin. Olotilani on seesteinen ja tilanne jollain tapaa absurdi. Ympärilläni kauniit lumella kuorrutetut puut ja maassa valkoinen lumivaippa, johon heijastuvat pallojen säihkyvät värit. Olen tänään kuin pilvissä leijuva onnellisuuden perikuva tämän aamuisen valoterapiasession jälkeen. Olokin on niin rento. Kiiruhdan töiden jälkeen puistikkoon katsomaan valopalloja taas kerran. Vietän viimeisenä iltana useita tunteja valotaidetta ahmien. Suru kuiskailee jossain vaiheessa iltaa jo korvaani: kohta tämä valoilottelu on ohi. Ja sitten kello lyö 22. Tuijotan silmät sumeina sammuneita palloja. Juoksen kotiin. Itken. Poikaystäväni pyörittelee silmiään.

Tekijä: Kirsi Kissis

I have the emotional stability of an Ikea table.